Kullanhuuhdonta

Ensimmäinen kultaryntäys koettiin Ivalojoella 1869-1900. Tankavaaran kulta-alueen löysi vuonna 1936 Aleksanteri Peltovuoma eli Sauva-Aslakki. Lemmenjoella kullanhuuhdonta alkoi vuonna 1945.
Näillä alueilla pääset kokeilemaan oikeilla välineillä ja ammattilaisten opastamana kullanhuuhdontaa, perehtyen samalla sen mielenkiintoisiin taustoihin. Vaskoolin lisäksi tarvitset vain hieman aarteenetsijän luonnetta – Ehkä juuri sinä olet seuraavan isomuksen löytäjä.

Kullanhuuhdonnan välineet ja tekniikka

Kullanhuuhdonnan tärkein väline on vaskooli. Vaskoolilla huuhtominen perustuu kullan suureen ominaispainoon. Puhdas kulta on seitsemän kertaa painavampaa kuin sora ja hiekka. Kulta painuu näin ollen ensimmäisenä vaskoolin pohjalle ja pysyy siellä myös varsin hyvin, joten vasta-alkajakin onnistuu helposti saamaan hippuja talteen.

Vaskoolimalleja on useita. Valintaan vaikuttavat mm. vaskaustyyli, huuhdottavan maan laatu ja henkilökohtainen mieltymys. Perinteinen, laakea malli on Lapin kultamailla yleisin vaskoolimalli. Vaskoolin voi hankkia retkeily- tai korikivialan liikkeistä.

Ihanteellisin huuhdontapaikka on hitaasti virtaava puron tai joen ranta, sillä virtaus vie samentuneen veden mennessään.



Vaskoolia ei tule täyttää maa-aineksella aivan täyteen, sillä kun se upotetaan veteen, osa kullasta saattaa karata reunojen yli. Aluksi vaskoolissa olevaa materiaalia möyhitään käsin, jotta se kastuu. Samalla poistetaan isoimmat kivet ja roskat.

Vaskoolia ravistellaan veden alla vaakatasossa sivuttain, eteen ja taakse. Tällöin maa-aines kastuu kokonaan ja kulta painuu pohjalle. Vaskoolissa pitää olla koko ajan riittävästi vettä.
Riittävän ravistelun jälkeen (noin parikymmentä kertaa) vaskoolin asentoa muutetaan ja sitä kallistetaan varovasti eteenpäin työnnellen loivassa kulmassa veteen. Liikkeet ovat lyhyitä. Vesi vie mukanaan pinnalla olevaa kevyttä, arvotonta ainesta. Näkyvimmät hiput voi tässä vaiheessa poimia esimerkiksi pinseteillä.

Loppuhuuhdontaa kutsutaan perien katsomiseksi. Silloin erotellaan pienimmätkin kultahiput jäljelle jääneestä aineesta. Vaskooliin otetaan vähän vettä ja sitä pyöritellään vaskoolia varovasti kallistelemalla. Kultahiput jäävät loppupäähän eli perälle. Ne voidaan kerätä talteen kuivalla sormenpäällä pulloon tai putkeen.

Lapin kullan huuhtojat ovat nimenneet erikokoiset kultahiput pienimmästä isoimpaan:

Hengetön
Saivare
Täi
Lutikka
Russakka
Isomus

Huuhtoessa kannattaa pitää silmät avoimena kauniille korukiville. Ne saattavat olla joskus jopa arvokkaampia kuin kultahiput!

Ensikertalainen saa hyvän kuvan kullanhuuhdonnasta tutustumalla alueesta julkaistuihin karttoihin ja kirjallisuuteen, joissa kerrotaan alueen geologiasta ja kultahistoriasta. Ivalojoen ja Saariselän alueen kultaesiintymät ovat vuosimiljoonien tulosta. Jääkautta edeltäneiden kymmenien miljoonien vuosien aikana kallioperä rapautui ja kulta vapautui kallioista. Mannerjää sitten kuljetti hippuja kerrostaen niitä moreenin sekaan. Osa kerrostui uomien ja jokilaaksojen reunoille sora- ja hiekkakerrostumiin kultaesiintymiksi.

Ivalojoella kultaa esiintyy vain pääuomassa sekä siihen etelästä laskevien sivujokien laaksoissa. Pohjoisesta laskevien sivujokien varrelta kultaa ei ole mainittavasti löytynyt.


Suomen suurimmat hiput

Suurin suomesta löytynyt hippu painaa 393 grammaa ja sen löysi Evert Kiviniemi vuonna 1935. Löytöpaikka on hänen oman kertomuksensa mukaan lähellä Laanilaa, Luttojoen latvoilla. Toiseksi suurin hippu on löydetty myös Laanilan alueelta Hangasojalta ja se on painanut 385 grammaa. Tämän hipun löysi Mikko Aleksanteri vuonna 1910.