Poronhoito
Porolla on tärkeä merkitys Lapin kulttuurille muutoinkin kuin joulupukin apurina. Poronhoito on ollut, ja on edelleen merkittävä elinkeino alueella. Lapissa kulkevalle tunturimaastoissa vaeltavat puolikesyt porotokat ovat tuttu näky. Poronhoito tuottaa poronlihaa, ja esimerkiksi poronkäristystä pidetään suurena herkkuna. Tämän lisäksi osa porotiloista toimii matkailunähtävyytenä.
Poromiehet ovat aina hyödyntäneet pohjoisen luonnonrytmiä hoitaessaan poroja. Niin hyönteiset, yöttömät yöt kuin kiima-aikakin auttavat poromiestä työssään. Porovuosi alkaa 1. päivä kesäkuuta. Silloin muun muassa Paliskuntain yhdistyksen poroparlamentti kokoontuu keskustelemaan ja päättämään poroasioista.
Poro vasoo tavallisesti touko-kesäkuussa. Vasonnan huippu on toukokuun 18. päivän tienoilla ja suurin osa vasoista syntyy pälville kesäkuun alkuun mennessä. Vuosittain syntyy noin 130 000-150 000 pientä, mutta nopeasti kehittyvää poronvasaa. Syntyessään poronvasa painaa keskimäärin 5-7 kiloa. Syntymäpaino kaksinkertaistuu jo ensimmäisen kuukauden aikana. Vastasyntynyt vasa on täysin riippuvainen emän maidosta, joka on kasvun kannalta erittäin hyvää: siinä on runsaasti kuiva-ainetta, valkuaista ja rasvaa.
Juhannuksen tienoilla hyönteiset eli räkkä ajaa poroja suuriin tokkiin tuntureille ja soille. Räkkää hyväksikäyttäen poromiehet kokoavat porot kesällä vasanmerkitsemisaitoihin. Lain mukaan jokaisen poron korviin on leikattava Paliskuntain yhdistyksen hyväksymä poromerkki. Vasat otetaan kiinni vimpaa ja suopunkia käyttäen ja merkitään tavallisesti yöllä ilman hieman viilennettyä. Erilaisia tekoja (sanoja) on 20 ja käytössä olevia poromerkkejä yli 10 000.
Kesä ja alkusyksy ovat porojen kuntoutumisen, kasvun ja vararavinnon keruun aikaa. Ravintoa porot keräävät soilta, jokivarsiniityiltä, pohjoisessa avotuntureilta ja metsäalueella avohakkuualueelta.
Syksyllä vaadin ja hirvas tulevat kiimaan eli rykimään. Tuolloin niillä on kelotut kovat luusarvet ja kunto parhaimmillaan. Rykimä alkaa normaalisti elokuun lopulla, ja suurin osa vaatimista tulee kantaviksi jo lokakuun loppuun mennessä. Syksyllä poromiehet hyödyntävät rykimäpartioita kootessaan poroja erotusaitauksiin. Vaadinhaaremiaan vartioivat hirvaat helpottavat suuresti työtä.
Porot kuljetetaan erotusaitoihin siulojen eli johdinaitojen avulla. Erottamisessa teurasporot otetaan erilleen eloporoista, samoin kuin vieropaliskuntien porot viedään omille alueilleen. Eloporot luetaan ja merkitään poroluetteloon. Porojen lukeminen on lakimääräinen työ, jossa johtajina toimivat valantehneet luottamusmiehet.
Syystalven kiima-ajan jälkeen hirvas pudottaa sarvensa ja porot siirtyvät vähitellen talvilaitumille. Lumen peitettyä kasvillisuuden poro siirtyy käyttämään yhä enemmän luontaista ravintoaan, jäkälää ja luppoa. Talvella poro tyydyttää ensisijaisesti vain perusaineenvaihdunnan energiatarpeet, se pysyy hengissä, mutta laihtuu. Jäkälästä ja luposta se saa nopeasti kylmissä oloissa tarvitsemansa energian. Paikoin poroja joudutaan myös ruokkimaan ravintotilanteen helpottamiseksi.
Maastossa suoritettavia poronhoitotöitä ovat muun muassa porojen kokoaminen, merkitseminen, lukeminen, erottaminen, teurastaminen ja paimentaminen. Näistä eniten aikaa vie porojen kokoaminen. Talvitöistä eniten vievät aikaa lisäruokinta ja paimentaminen. Poronhoidossa erotetaan lähinnä kaksi työhuippua: vasanmerkintäaika kesä-heinäkuussa sekä syys- ja talvierotusten aika syys-tammikuussa.
Poron ravinto
Sulan maan aikaan porot käyttävät ravinnokseen ruohoja, heiniä ja saroja. Käytetyimpiä ravintokasveja ovat raate, järvikorte, kultapiisku, horsma ja lehtipuiden vesat. Kesäravinnon ravintoarvot ovat korkeat ja poro valitseekin parhaan, kasvuvaiheessa olevan ravinnon. Poromiehet keräävät rehuja poroille talven varalle, tärkeimpinä heinää, kortetta ja lehdeksiä.
Loppukesällä ja syksyllä porot syövät mielellään sieniä. Sienissä on runsaasti valkuaista, sokeria, rasvaa ja vitamiineja. Poron luontainen talviravinto koostuu jäkälästä ja luposta, eli naavasta. Monin paikoin jäkälät muodostavat 30-60 % poron talviravinnosta.
Poronhoidon kannattavuus perustuu suurelta osin siihen, että poro kykenee hankkimaan suuren osan talviravinnostaan omatoimisesti. Paikoin poroja joudutaan myös ruokkimaan lisäravinnolla.
